Minulta kysytään monesti, mikä on pahin leivontamokani, mutta valitettavasti en ole vieläkään keksinyt hyvää vakivastausta tähän kysymykseen. Ei siksi, että olisin niin vallan täydellinen etten mokailisi vaan siksi, että loppujen lopuksi harvoin kaikki menee aivan täysin suunnitelmien mukaan. Mokilta ei yksinkertaisesti voi välttyä, jos viettää vähänkin enemmän aikaa keittiössä.
Olen leipurina sellainen, että harvoin kaikki menee aivan täysin suunnitelmien mukaan. Mitään sen suurempia mokia ei välttämättä käy, mutta aina pitää varautua kakkos- ja kolmossuunnitelmiin ja hätäratkaisuihin. Varsinkin kun leipoo omalla, vielä kehittelyä vaativalla ohjeella, täytyy varautua yllättäviinkin lopputuloksiin. Muistan esimerkiksi kerran visioineeni mielessäni verenpunaisella verigreippitahnalla täytetyt tartaletit, mutta verigreipeistä mehua puristellessani huomasin, ettei mehu todellakaan ole punaista vaan ällöttävän hailukan keltaista… Myös silloin, kun tekee valmiilla ohjeella esimerkiksi upeaa täytekakkua hienoine koristuksineen, lopputulos harvoin on juuri odotusten mukainen. Tällaisissa tilanteissa täytyy vain osata soveltaa ja tehdä parhaansa sillä, mitä eteensä saa. Minulla koristeluasiat menevät harvoin nappiin: vaikka kuinka yrittäisin jäljentää jonkin hienon pursotuksen tai kuorrutuksen, oma tekeleeni näyttää yleensä vähintäänkin persoonalliselta.
Tässä ollaan näemmä yritetty rikkoa luonnonlakeja ja tehdä vohveleita käytännössä pelkillä jauhoilla ja nesteellä… Niin että luopukaa vain kunnianhimoisista vohvelisuunnitelmista, jos kaapissa on puolikas (1/2) kananmuna.
Nämä neljä kikkaretta syntyivät kauhean ponnistelun lopputuloksena, kun yritin pursottaa aivan liian paksusta keksitaikinasta pellillisen upeita ruusun muotoisia keksejä. Hauikset kipeinä kauhean puristamisen jäljiltä ja hermot pikkuisen kireällä sain nämä neljä kaunotarta aikaiseksi. Ehkä ne jotenkin etäisesti näyttävät ruusuilta, jos katsoo oikein kaukaa ja silmät vähän kierossa?
Tässä ovat ensimmäiset macaron-leivokseni, tadaa! Olin jotenkin lukenut reseptiä niin väärin tai ollut muuten vain jossain pöllyissä, kun olin luullut että macaron-taikinaan tulee mantelijauhojen sijasta mantelimassaa. Ostin todellakin pötkön marsipaania ja ihmettelin taikinaa tehdessäni, että miten ihmeessä saan tämän pötkön sekoitettua joukkoon. Muistaakseni raastoin mantelimassan joukkoon ja vasta myöhemmin tajusin, että nyt on menty kyllä aivan metsään. Kuva lopputuloksesta kertookin enemmän kuin tuhat sanaa… Macaron-leivoksilla ei ole ollenkaan jalkaa ja ne ovat täynnä pieniä ilmakuplia!
Välillä tulee muuten vain kiireessä söhlättyä, varsinkin kun olen kiireisenä liikkeissäni hieman päätäni nopeampi. Ylemmässä kuvassa keittiön lattialle lensi jättipurkillinen seesaminsiemeniä (joita löydän edelleenkin mitä kummallisemmista paikoista), ja alemmassa kuvassa seinälle on lentänyt komeassa kaaressa kunnon klöntti rahkaa tai jogurttia. Samantapaisia kuvia olisi vaikka kuinka paljon, kun vain löytäisin ne koneeni arkistoista…
Lunni Leipoo 
On kyllä aina yhtä piristävää lukea että muillakin sattuu ja tapahtuu keittiössä! etenkin kun sulla on aina niin upeat kuvat ja leipomiset niin ei osaa kuvitellakaan että kulisseissa tapahtuu samanlaisia säätämisiä kuin itsellä 🙂 meilläkin sattuu ja tapahtuu jatkuvasti, harmi kun harvoin muistaa dokumentoida näitä hetkiä.
TykkääTykkää
Olipas ihanan viihdyttävä postaus Annamaria! Ja voi kuinka sattumuksilta ei todellakaan voi välttyä rojalistisessa koekeittiössäkään.. Olen muutamat kerrat ollut täydellisen hermoromahduksen partaalla mutta leivonnan kemia tekee tästä juuri niin kiehtovaa puuhaa!
TykkääTykkää
Anne: Kiva kuulla, että tykkäsit lukea mun mokista. 😀 Kuvat harvoin todellakaan kertoo koko totuutta, kulisseissa säädetään hyvinkin usein…
TykkääTykkää
Eleanora: Ihana kuulla! Osaan kuvitella, että uskaliaassa rojalistisessa keittiössäkin sattuu ja tapahtuu. Välillä riskien otto vaan kannattaa!
TykkääTykkää